Ihmisiin, maailmaan, itteeni, koko palettiin.
Leikkasin rastat pois, ja nyt suren sitä, vaikken oo tiennyt olevani näin ämmä,
mut jotenkin tää nykyinen lyhyt lettikin masentaa mua vaan lisää.

Halusin vaihtelua joten ajelutin lyhyeksi toiselta puolelta ja takaa, jättäen eka rastat toiselle puolelle, se tuntui hyvältä ideana, ja vielä siinä hetkessäkin, kun se ajeltiin,mutta sitten kokiessani ton kontrastin liian rajuksi leikkasin itkien loputkin rastat pois, ja nyt tunnen itseni karuksi. Ei sillä, että olisin mikään kedon kaunein kukka koskaan ollut, mutta mielestäni rastat sopivat mulle, ja tekivät musta peikkomaisella tavalla söpön,
mutta nyt tää tukka näyttää kamalalta, vaikka kasvaahan se, pikkuhiljaa, muttei valitettavasti pötköille.

Välillä mä ajattelen olevani masentunut,
kun niin on väitetty, mutta välillä ajattelen olevani vaan minä.

En edes muista milloin en olisi murehtinut ja märehtinyt,
milloin oma olemassaoloni ei olisi vituttanut.

Pessimistinen perusluonne,
minkäs sille voi?

Voiko optimistiksi opetella?

tai tulla edes realistiksi.

Itse olen kyllä sitä mieltä,
että pessimismini on aika lähellä realismia.

Surullista,
mutta totta.