Niinkuin olen ollut oikeastaan aina vain paljon asioita pohtien.

Valmistuin merkonomiksi vuonna 2006 niin kuin kunnon vammaisen kuuluu. Sen jälkeen haaveilin sosionomi opinnoista, mikä on sikäli surkuhupaisaa, koska olen epäsosiaalinen, ja jännitän uusia ihmisiä. Olisin kuitenkin halunnut olla avuksi muille, enkä vain avuntarvitsijan asemassa. Opiskelupaikkaa en kuitenkaan saanut, ja opintoihin liittyvien työssäoppimisjaksojen lisäksi olen ainoastaan ollut joissakin työmarkkinatukiharjoitteluissa, palkkatöissä en päivääkään.

 

Tänä vuonna hain Ammattikorkeaan kahden vuoden tauon jälkeen, ja kävin sekä liiketalouden, että matkailun pääsykokeissa. Keväällä 09 hain myös matkailuopintoihin 2.asteeseen johon pääsin varasijalta, mutta koska en saanut kuntoutusrahaa enää toiseen tutkintoon, niin kuin kuvittelin, enkä

lainaa uskaltanut ottaa, kun en töitä ollut saanut siihenkään asti. Opintotuki taas oli huomattavasti huonompi, kuin työttömyyskorvaus, jolla en pärjännyt taloudellisesti, joten opinnot lopetin alkuvuonna 2010. Oli siinä myös muuta, esim. tämä käsienpesu, jonka takia myöhästyin takseista, ja jämähdin koulun käytävillekin pesemään vesipisteen nähdessäni. Motivaatiotakin  söi se, ettei kyseisen tutkinnon todettu parantavan työllistymismahdollisuuksiani, vaan minulle sanottiin, että sellaisia matkailualan töitä, joita pystyisin tekemään, voisin tehdä merkonomin tutkinnollakin. Lisäksi suurimmaksi osaksi muut opiskelijat olivat minua kahdeksanvuotta nuorempia, ja tunsin itse silloin 24-vuotiaana, että tämä juna meni jo, vaikken koekaan olevani kypsä ikäiseksi.

 

Sama toisaalta olisi edessä nytkin, ne jotka saavuttivat hakukelpoisuuden nyt keväällä ylioppilas- tai ammattitutkinnon kautta kolmessa vuodessa ovat taas niitä kahdeksan vuotta nuorempia, ja taas tunnen itseni ikälopuksi, mutta olisimme tällä kertaa kaikki sentään jo täysi-ikäisiä. Käsihysteerisyyteni on myös nykyään jo parempi, mutta vieläkin silti pidän vaahtobileitä, ja desinfioin niitä.

 

En usko opiskelupaikan saamiseen. Ainakin pidän sitä erittäin epätodennäköisenä.

Yllättyisin todella jos niin kävisi, mutta samalla järkyttyisin, miettisin miten pärjäisin.

Enkä tarkoita vaan opinnoissa pärjäämistä, vaan myös koulussa muuten. En haluaisi olla vanhin,

mutta epäilemättä tulisin taas olemaan. Aikuiskoulutukseen kun tarvitaan työkokemusta, jota minulta ei löydy.

 

Olisi kiva jotenkin sosiaalistua, opiskelupaikalla tai ilman.

En vaan tiedä mistä löytäisin itselleni porukan, jossa kokisin olevani kotonani.

 

Seurusteluakin olisi vielä kiva yrittää vanhoilla päivilläni,

mutta se on yhtä suuri, ellei vielä suurempikin kysymysmerkki,

mistä sopivan ihmisen löytäisi. Sama ongelma on toki monilla muillakin,

mutta omalla kohdallani kyseisen ihmisen pitäisi sulattaa paitsi vammaisuuteni,

myös muut omituisuuteni.