Kertominen on vaikeaa, ja se on aihe mistä en mielelläni puhu. Pelkään, että siitä kertominen kuulostaa siltä, että olen ottanut jostain pikkujutuista huumorintajuttomana nokkiini. ”Kiusaattinko sua sitten pahasti?” on usein seuraava kysymys, joka sekin kuulostaa vähättelyltä. Mitä siihen voi vastata? Riittävän pahasti, olen vastannut.

 

Minulla on paitsi vammaisen identiteetti, myös vammaisen koulukiusatun identiteetti. En pidä siitä että ihmisiä tuomitaan heidän taustansa takia, pahojen tekojen takia saa tuomitakin, muttei pitäisi tuomita vaan sillä perusteella, että joku on vaikka maahanmuuttaja. En rakasta koko maailmaa, enkä pidä ihmisistä mitenkään kauheasti, yleensä. Toivon vain, että ihmisillä olisi asiat mahdollisimman hyvin, ja sekä minä itse, että muut saisivat elää omaa elämäänsä mahdollisimman rauhassa siihen rajaan asti, etteivät vahingoita toisia.

 

Inhoan esillä olemista, en välitä juhlista, enkä small talkista. En ole esimerkki vammainen, enkä edes halua olla. Haluan vaan elää omaa elämääni rauhassa, ilman että rauhaani häiritään, ja haluaisin myös, ettei ketään nokittaisi ilman todellista syytä.

 

Minulle on sanottu että olen paitsi vammainen, mikä on fakta, myös ruma ja tyhmä. Entä sitten?

Olen minäkin siitä huolimatta ihminen! Inhoan sosiaalisia tilanteita, jännitän niitä, jännitän jopa puhelimella soittamista jonnekin viralliseen paikkaan. Vaikka välillä tunnen olevani yksinäinen, samaan aikaan on jotenkin helpompaa olla yksin, kun seurassa. Miten olen vihannutkaan koulussa esitelmiä ja ryhmätöitä, senkin jälkeen, vaikkei minua enää kiusattu. Sellaisista tehtävistä mihin saan perehtyä itsekseni, ja palauttaa ilman esittelyä nautin. Pelkkä ajatuskin ryhmätyöstä tai esitelmästä on kauhistus, vaikka niihin tilanteisiin on jouduttukin, aivan liian monta kertaa.

 

Inhoan sitä kun jännittää, kädet hikoavat, ja tärisevät, ei saa sanaa suustaan, katse harhailee pitkin seiniä. Lukiessa ääni värisee ja luen tekstiä mahdollisimman nopeasti saadakseni tilanteen äkkiä ohi.

Vihaan sanoissani sekoilua, pelkään että sanon jotain väärää. Vihaan kaikkea tätä!

 

Menneisyydestä voi toipua,

siitä voi sisuuntua,

 

mutta on myös ihmisiä,

jotka voivat huonosti ja kärsivät koko ikänsä.

 

Minulta on myös pyydetty anteeksi,

ja selitelty, että oltiin niin nuoria ja tyhmiä silloin,

yksi pieni sana, anteeksi, puolustelun kera, ei tunnu riittävältä,

mutta toisaalta mikä minkään enää muuttaisikaan.

 

Minä pelkäsin kouluun menoa, siellä oloa, ja toivoin, että saisin olla edes päivän rauhassa.

Minä en uskaltanut käydä aikanaan edes kaupassa kotipaikkakunnalla.

 

Mietin myös itsemurhaa, ja sitä, olisiko se edes havahduttanut ketään.

Vai olisiko siihenkin suhtauduttu niin, että: ”se ääliöluuseri sitten tappoi itsensä.”

 

Ennen olin sitä mieltä, että ”Anteeksi että olen olemassa” Nyttemmin se on vaihtunut seuraavanlaiseen tunnuslauseeseen: ”Anteeksi, että elän, en tee sitä toista kertaa.”

 

Tämä on kuitenkin oma ainutkertainen elämäni. Kaikesta huolimatta, ja kaikkinensa.