Pidän Aamusydämellä ohjelmasta, joka tulee ykköseltä sunnuntai aamuisin 9.05. En hirveän usein ole hereillä tuohon aikaan, mutta kuitenkin. Tänään käsiteltiin aiheitta sijaissynnyttäminen, joka aiemmin oli sallittu, mutta joka on nyttemmin kielletty, jonka mielelläni kyllä itse sallisin.

 

Minulla ei ole lapsia (paitsi kaksi kummilasta) ja tuskin tulee koskaan olemankaan, eipä toisaalta ole koskaan ollut ketään kenen kanssa lasta laittaa tilaukseenkaan, mutta eipä elämäntilanteeni vammaisena mielenterveysongelmaisena olisi muutenkaan siihen soveltuva, enkä edes erityisemmin pidä lapsista, en ole mitenkään erityisen naisellinen, enkä siksi ehkä äidillinenkään. Silti minusta olisi hienoa suoda lapsen saaminen vastentahtoisesta lapsettomuudesta kärsiville pariskunnille.

 

Olen jopa miettinyt munasolujen luovuttamista, vaikken tiedä kelpuutettaisiinko cp-vammaista naista edes luovuttajaksi, vaikkei vammani ei ole periytyvä. En toisaalta tiedä miten se käytännössä muutenkaan onnistuisi, ja olen miettinyt miten epäreilua sekin on, että miehenä sperman luovuttaminen kyseistä käyttötarkoitusta varten olisi huomattavasti helpompaa. Mitenköhän pääni kestäisi kyseisen ajatuksen, nyt ajattelen, ettei minua haittaisi, että minun kauttani maailmaan olisi saatettu lapsi, jonka kanssa meillä olisi yhteistä  geeniperimää, mutta todellisuus voisi tietysti olla toinen juttu.

 

Sijaissynnyttämistä pidän todella mahtavana juttuna, ja mietin, että voisin suostua siihenkin,

mutta sijaissynnyttäjäksi ei mielestäni sallita synnyttämätöntä naista, eikä se tosiaan ole sallittua Suomessa tällä hetkellä muutenkaan. Ajatuksena hieno, tahto auttaa lapsetonta pariskuntaa,

mutten tiedä miten pääni kestäisi sen, varmaan aika huonosti, kun ei se tahdo kestää muutenkaan.

 

Biologisen lapsen kohdalla mietityttää vielä sekin, että mielenterveysongelmat ovat ainakin jossain määrin perinnöllisiä, että millainen pipipää minusta syntyisikään.

 

Biologiselta kannalta elämän tarkoitus on lisääntyminen, ja kun en omista lapsista koe olevani kykenevä huolehtimaan, mietin jos voisin täyttää tehtäväni auttamalla lapsettomia, mutta toisaalta…

 

Jos elämällä ei ole muuta tarkoitusta,

kun sen jatkuminen, onko sen jatkumisellakaan sitten niin väliä.

 

Saatatte vihata minua, kun sanon tämän, ja samalla kiellän itseni,

mutten välttämättä haluaisi saattaa vammaista lasta tähän maailmaan,

vaikka mikä minä olen sanomaan, kenellä on oikeus elämään, ja millainen elämä on elämisen arvoista.

 

Tämä maailma on vaan tehty keskiverto ihmiselle,

ja olen hävennyt omaa epäonnistumistani ihmisenä,

itseäni aina.

 

Olkoon se kuinka kiittämätöntä tahansa.