Se viikottainen psykillä hyppääminen.

En jotenki jaksanu tehdä joka viikko tiliä omasta elämästäni,

ja  siksi sitten sovin että käyn siellä vaan joka toinen viikko (ja senkin teen lähinnä vaan varmuuden vuoksi).

Se luovan kirjoittamisen perusopinnot kurssi loppui noin kuukausi sitten,

suoritin sen alusta loppuun, mut kaikkia töitäni en mennyt paikan päälle esittelemään,

ei mua haukuttu lyttyyn, mut inhoan sitä esillä olemista, yhä vieläkin, ja siinä porukassa mulla oli kuitenkin vakiona alemmuuskompleksi, mikä nyt ei varmaan yllätä.

Liikuntarajoitteisten joogaakin kokeilin senioreiden seurassa, mikä oli mun mielestä ihan perseestä, ja turhan harrasta toimintaa, a) mulla ei kestänyt kunto niiden kanssa, ku ei ne kovin liikuntarajoitteisilta vaikuttanut, vaan vanhoilta ja b) mulla ei pitänyt pokka.

Noista kirjoituskurssin tehtävistäkin stressasin, et oon ihan helpottonut, että sekin on nyt ohi. Mä jotenki aattelin ottaa siitä rennon harrastuksen itelleni, mut kun se oli Turun avoimen yliopiston juttu ja siellä oli sellaisia filosofian maistereita ja opettajia oppilaissa, niin ei se ihan mennytkään niin miten ajattelin. Mä oon kuitenkin vaan nippa nappa merkonomi, joka on tykännyt kirjoittaa...

Vaikka välillä yritän aktivoida itseäni,

niin ei noi aktivointisuunnitelmat oikeen osu kohdalleen,

mä löydän itteni milloin mistäkin porukasta, missä ajattelen,

että mitä vittua mä täällä teen, ja mihin oon itteni tunkenut?

Niinku eka  toi matkailualan 2.asteen linja,

sen jälkeen toi kirjoituskurssi,

ja sitten ne seniorit.

Ois hienoa löytää joku sellanen porukka,

mihin tuntisi kuuluvansa, vaikka tiedostan itekin, että oon sellanen ihminen,

joka ei todellakaan sulaudu porukkaan, kuin porukkaan, vaan tuntee itsensä ulkopuoliseksi yleensä aina ja kaikkialla.

Sellanen yksinäisyys ja ulkopuolisuus on  jotenki jäätävämpää mitä tuntee seurassa,

ku sellanen, et on vaan omissa oloissaan...

Näin mä ainakin asian koen,

niin siks en oikeen seurassa viihdykään.

Enkä osaa olla.

Itseään ei tarvitse viihdyttää,

itseään ei tarvitse miellyttää,

eikä itselleen tarvitse keksiä sanottavaa.

Seurassa täytyy aina jotenkin skarpata,

itsekseen saa olla vaan.

Kyllä taatusti itseltänikin haluaisin välillä rauhaan,

mut se ei vaan oo mahdollista.

Tappelen itseni kanssa niin paljon,

ettei siinä kauheesti muita mahdu väliin.

ja toisaalta en edes halua,

mieluummin teen sen itekseni,

ja yritän jaksaa olla ulospäin parempaa seuraa.

Yritän muistaa, ettei sitä tartte toisten elämää pilata,

jos oma on huono... tai en mä tiedä onko se edes niin huono, 

mut ehkä mä vaan jotenkin otan elämästä koko ajan ongelman.

Huonomminkin vois olla,

mut silti olen jatkuvasti sitä mieltä,

että vittu mitä paskaa!

Onks tässä mitään järkee?

mitä järkee tässä on?

ei tässä taida olla...

Toivoisin, 

osaavani nauttia tästä elämästä,

ja olla onnellinen siitä mitä on,

mut en jotenkin vaan osaa.

Anteeks mun asenne,

mut tällänen kai vaan oon?

Seki ois kiva,

jos sitä jotenki seestyisi,

tässä itsestään ajan kanssa,

ja loppuis tollanen ylenpalttinen kipuilu,

mut tuntuu et turha tollasesta on enää edes haaveilla,

vaikka oishan se kiva, et musta vielä joskus tulis tasapainoinen aikuinen,

mut jotenkin tuntuu, ettei tässä elämässä sellaista ihmettä tule tapahtumaan,

että kyllä se kaikki rauhoittuminen ois tähän ikään mennessä tullut, jos ois tullakseen.