Yhteiskuntamme pitäisi olla esteetön, mutta todellisuus on usein varsin toinen.

Kaikkialle ei tosiaankaan pääse.

 

Kaupat ovat kiviportaiden päässä, ovet ovat raskaat ja ilman automaattista avausta.

Monesti hissillekin on ensin jonkin verran portaita, eikä läheskään kaikkiin hisseihin edes mahdu apuvälineen kanssa. Hissejä on kuitenkin pakko käyttää, vaikka niihin meneminen hirvittää.

Pelkään sinne jumiin jäämistä, sitä ettei kukaan tulekaan auttamaan. Pelkään myös hissin alas tippumista. Hississä sekunnit tuntuvat tunneilta ja minuutit päiviltä.

 

 

Yhteiskunta on selvästi tehty valtaväestölle, vaikkei esteettömyys ketään häiritsisikään.

Lapsuuden kotini on rakennettu liikuntaesteisyyteni huomioiden ja kunta olisi maksanut siihen tulevat lisäkustannuksen vammaispalvelusta, muttei esteettömän kodin rakentaminen ollut sen kalliimpaa, ei siis syntynyt mitään lisäkustannuksia, joita olisi voinut hakea.

 

Esteettömyys ei haittaa ketään, vaan palvelee kaikkia, lastenvaunuilla ja rattailla liikkuvia,

sekä jokaista ihmistä ikääntyessä.

 

On todella haasteellista liikuntavammaisena löytää esim. asuntoa,

koska hissit on monesti rakennettu alkavaksi vasta muutaman portaan jälkeen,

ja vessan sekä kylpyhuoneen ovet on mitoitettu niin kapeaksi, ettei niihin pääse apuvälineellä,

eivätkä kaikki vuokranantajat ole edes suostuvaisia asunnon muutostöihin.

 

Inva –vessoja ei löydy myöskään läheskään jokaisesta paikasta,

ja vain harvoissa vaatekaupoissa on invamitoitettu sovituskoppi,

Gina Tricosta sellainen kyllä esim. löytyy.

 

Monet kaupat ovat myös ahdettu niin täyteen tavaraa,

ettei niiden ahtaista väleistä uskalla kulkea, ettei vedä hyllyllistä tavaraa alas mennessään.

Joutuu myös jatkuvasti kiertelemään löytääkseen sopivan kulkureitin ja joskus ei auta kun peruuttaa,

mikä onkin varsin haasteellista hommaa!

 

Huomaan usein olevani kävelevien ihmisten tiellä, kun en oikein ole selvillä, mitä kautta olisi kätevin kulkea. Lisäksi usein sähköpyörätuolilla sisään mennessä, täytyy yrittää useampi kerta onnistunutta sisääntuloa, peruttaa ja ottaa lisää vauhtia, että sisälle todella pääsee. Lisäpaineita tulee siitä, kun tajuaa ihmisten odottavan malttamattomana, että pääsevät jälkeeni sisään.

 

Haluaisin jokaisen tiloja suunnittelevan istahtamaan edes hetkeksi pyörätuoliin,

ja sitä kautta kokemaan miten asiointi siitä käsin käy.

 

Asioita, jotka eivät itseä kosketa harvoin tulee ajatelleeksi.

Ihmiset kuitenkin ikääntyvät ja jokainen meistä voi joutua pyörätuoliin.

 

 

 

Ihanne maailmassani kaikki olisi esteetöntä ja yhteen tasoon rakennettua, kaikkialle pääsisi, eikä kukaan olisi keksinytkään portaita. Ovet olisivat automatisoituja, ja sisälle pääsisi ainakin liuskojen kautta. Liuskat voisivat olla koristeellisia ja toimia samalla paikkakunnan viihtyisyyttä lisäävänä tekijänä; ne voisi soinnuttaa paikan muuhun väritykseen. Kapeita ovia ei enää olisi. Huonekalutkin voisivat olla säädettävissä erilaisten käyttäjien tarpeita vastaaviksi.